Talvi viivähti hetken meillä pääkaupunkiseutulaisillakin. Maaliskuun ensimmäisen viikon ajan lumi pysytteli sinnikkäästi maassa ja pakkanen ilmassa. Metsässä oli kunnolla lunta ja urheilusta kävi ihmiselle talloa hangessa laukkaavien koirien perässä.

















Mutta sitten lumi suli pois.

Isäntä on kärsinyt flunssasta ja nukkunut makuupussissa (se kun on hänen mielestään "heti lämmin"). Nada, joka salaa hyppää sängyn jalkopäähän sen jälkeen, kun ihmiset ovat nukahtaneet,
oli yöllä eksynyt sisälle makuupussiin.Isäntä heräsi siihen, että Nada yritti epätoivoisesti kaivautua makuupussin jalkatilasta ulos.Ties miten kauan olikaan yrittänyt päästä sieltä ulos isännän heräämättä.

Eilissäpäivänä isäntä soitti minulle, kun olin kotimatkalla töistä. Hän sanoi, että Nadalla on jokin hätä. Se oli oksennellut lattialle ja nyt se vinkui sen kuuloisena, että kaikki ei ole kunnossa. Huolestuin tietysti hirveästi ja kiirehdin kotiin niin nopeasti, kun junalla pääsi. Kotona sitten tutkailin asiaa. Oksennuksessa oli heinää ja luunpalanen. Mutta Nappulan käytös sai epäilemään jotain muutakin, kuin pelkkiä vatsavaivoja. Se vingutti sohvalla vinkulelua vinkuen itsekin. Valeraskaus!  Illan mittaan Nappula kaivoi pesää milloin sohvalle, milloin sängyn alle. 
Kasvattaja  Niinan vinkkien mukaan otin lelut säälimättömästi pois. Ja se tuntui auttavan. Paitsi että kun silmä vältti, Nada kävi hakemasta lelulaatikon päältä pehmokoiran. Vikinästä tiesin, että nyt siellä taas hoivataan pehmovauvaa.

Ninosta kuoriutui taas pitkästä aikaa villieläin esille. Olimme metsässä ja olin ylittämässä soista kohtaa katsellen, mistä pääsisin yli. Silloin kuulin ikäänkuin laukauksen äänen jostain kauempaa. Katselin ympärilleni, että missä koirat. Nada oli siinä lähistöllä, mutta Ninoa ei näkynyt missään. Vielä hetki sitten se oli pyörinyt ihan lähistöllä. Aloin huutelemaan. Ei vastausta. Ei luoksetuloa. Ei mitään! Huutelin ja huutelin ja aloin juosta sinne suuntaan, mistä olimme juuri tulleet. Pieni paniikki meinasi hiipiä rintaan. Nino kun yleensä tulee kutsusta luokse. Pitkän ajan päästä se juoksi jostain tosi kaukaa. Voi kuinka helpotuin.Ajattelin, että parempi lähteä takaisinpäin ja sillä aikaa kun mietin reittiä, Nino pyyhälsi jälleen pupun hajun perässä pitkälle poispäin. Sain sen huutamalla takaisin luokse. Voi sitä autuaallista ilmettä Ninon naamalla. Se näytti olevansa onnensa huipulla. Mietin, että kyllä koiran todellinen onni on saada toteuttaa vaistojaan. Tässä tapauksessa saalisviettiä. Mutta yhteiselo ihmisen kanssa laittaa onnelle kapuloita rattaisiin. Minunkin oli pakko ottaa Nino hihnaan. En enää luottanut, että se pysyisi lähistöllä. (tosin päästin vielä loppulenkistä koiran irti kutsuen sen vähän väliä luokse, eikä se enää karannut).

Ninolta lähti eilen turkki. Turkki oli muuttunut lampaanvillaksi, siis huopaantunut juurestaan niin pahasti, että katsoin paremmaksi leikata sen ihan lyhyeksi.Vain jalkoihin ja päähän jätin enemmän karvaa. Koiraparka. Taas mentiin ihmisten ehdoilla. Minua alkoi kaduttamaan koko toimenpide, kun Nino tärisi SISÄLLÄ. Raukka oli tottunut ihanan lämpäiseen villahuopaan ja nyt se riisuttiin alastomaksi. Mutta tehty mikä tehty. Nyt Nino on sitten takki päällä sisällä ja ulkona.