Nada palasi kotiin juoksuevakosta eilen. Nino ei voinut uskoa todeksi, että Nadan juoksut olivat "turha yrittää" -vaiheessa. Koko illan Nino kosiskeli Nappulaa, ja astui lopulta sohvan (muistoksi sohvaan jäi märkä läntti)


"Ou darling"


"Kato nyt, miten komee mä oon"


"Eiköhän anneta lemmen leiskahdella"


"Ou daaarliiiiiiiiing" (Nada isännän suojissa ja Nino sohvan kimpussa)

Nukkumaan menosta ei tullut mitään, kun Nino ei voinut rauhoittua vaan vinkui vähän väliä. Isännän piti lopulta mennä Ninon kanssa olkkarin sohvalle nukkumaan. Lemmenkipeys vaivasi vielä seuraavana aamunakin. Nada lähti mamman mukaan töihin ja hississä kuuntelimme, kuinka Ninon sydäntäsärkevä ulvonta kaikui rappukäytävässä. Ei auttanut muu kuin luottaa siihen, että 10 min ja sitten se loppuu (niinkuin Nocen juoksujen aikaankin). No, ehkäpä naapureilta kuulee, jos ulvontaa on riittänyt pidemmällekin päivään.

Töistä takaisin tullessa Nino oli innolla vastassa. Mutta vähitellen sen tajuntaan alkoi iskeytyä tyly totuus. Ohi on. Into on laskenut, mutta aina välillä pitää. varmuudeksi käydä tarkistamassa, "josko sittenkin"

Nappulan saldoksi hoitopaikassa jäi ainakin yksi hammastikuiksi tuunattu kenkäteline ja yhdet kakat juoksuhousuissa. Niin ja muutamakin murkkukapinahetki (mm. häviäminen ulkona 10 ajaksi jonnekin). Muutein oli mennyt oikein mainiosti ja rattoisasti Nocen kanssa leikkiessä (molemmilla riekkutakut - toisella poskessa ja toisella kaulalla. Sen verran olivat roikkuneet leikkiessä toistensa karvoissa kiinni).